HISTORIA REVIVISCAT, PROSIT DELECTETQUE.
Historia herätköön eloon, hyödyttäköön ja ilahduttakoon.
Me, Tuomas, Jerusalemin Kuningas, tahdomme tällä julistuksella saattaa kaikkien nykyisten ja tulevien valtakuntamme jäsenten, ystävien ja seuraajien tietoon ne ihanteet, joiden varaan Jerusalemin kuningaskuntaa rakennetaan ja joita kohti sen toiminnassa tahdotaan pyrkiä.
Tämä julistus ei ole laki eikä asetus. Se ei sido omaatuntoa eikä aseta oikeudellisia velvollisuuksia. Se on pikemminkin tunnustus siitä, miksi tämä valtakunta on olemassa, mitä se tahtoo vaalia ja millaista hyvää se tahtoo maailmassa edistää.
Valtakunta, jolla ei ole ihanteita, on vain nimi. Historia, jota ainoastaan jäljitellään, on vain näytelmää. Mutta historia, jonka äärellä kysytään, mitä hyvää menneisyydestä voidaan oppia ja kuinka tuo hyvä voidaan tehdä eläväksi tässä ajassa, voi synnyttää jotakin uutta.
Siksi Jerusalem ei tahdo ainoastaan muistaa historiaa.
Se tahtoo tehdä historiasta kutsumuksen.
I Kristillisestä perustastamme
Jerusalemin kuningaskunta on perustuslakinsa mukaisesti kristillinen valtio.
Tällä ei tarkoiteta sitä, että kaikkien sen kansalaisten, ystävien tai toimintaan osallistuvien tulisi olla kristittyjä. Uskonnonvapaus ja omantunnonvapaus kuuluvat erottamattomasti ihmisarvoon, jota valtakunta tahtoo puolustaa. Ketään ei tule pakottaa uskomaan eikä ketään tule sulkea yhteisestä hyvästä hänen uskonsa tai uskonnottomuutensa tähden.
Kristillisyydestä luopuminen valtakunnan perustana merkitsisi kuitenkin samalla sen historian, symbolien ja olemassaolon tarkoituksen kieltämistä.
Jerusalem on kristityille pyhä kaupunki. Pyhä maa on kristinuskon syntysija. Siellä Kristus eli, opetti, kärsi, kuoli ja kristillisen uskon mukaan nousi kuolleista. Historiallinen Jerusalemin kuningaskunta syntyi maailmassa, jossa kristillinen usko läpäisi yhteiskunnan, kulttuurin ja ihmisten käsityksen velvollisuudesta, vallasta ja palveluksesta.
Tuohon historiaan liittyy niin suurta kauneutta ja uhrautuvaisuutta kuin ihmisen synnin synnyttämää väkivaltaa ja vääryyttäkin. Menneisyyden eläväksi tekeminen ei merkitse sen virheiden toistamista.
Siksi kristillisen uskon puolustaminen merkitsee Uudelle Jerusalemille ennen kaikkea uskon elämistä todeksi. Uskoa puolustetaan parhaiten silloin, kun uskosta kasvaa laupeutta. Ristiä kunnioitetaan parhaiten silloin, kun se opettaa palvelemaan. Kristuksen nimeä kannetaan arvokkaimmin silloin, kun hänen opetuksensa näkyy siinä, kuinka kohtelemme toisiamme.
II Kutsumuksesta ja yhteisestä hyvästä
Kristillinen elämä ei rajoitu kirkon seinien sisälle.
Luterilaisessa perinteessä erityisen tärkeä on ajatus kutsumuksesta: ihminen palvelee Jumalaa ja lähimmäistään siinä elämässä ja siinä tehtävässä, johon hänet on asetettu. Työ, perhe, yhteiskunnallinen vastuu, toisen ihmisen auttaminen ja yhteisen hyvän rakentaminen voivat kaikki olla lähimmäisen palvelemista.
Tämä ajatus on osaltaan vaikuttanut myös pohjoismaiseen käsitykseen vastuusta, työstä, koulutuksesta, heikommista huolehtimisesta ja yhteisestä hyvästä. Jerusalem tahtoo vaalia tätä perintöä.
Me emme pidä hyvänä yhteiskuntaa, jossa ihminen kysyy ainoastaan: Mitä minä tästä saan? Tahdomme kysyä myös: Mitä minä voin antaa? Mitä hyvää voin rakentaa? Ketä voin auttaa? Minkä olen saanut hoidettavakseni? Mitä voin jättää jälkeeni parempana kuin sen sain?
Kristillinen elämä ei siten ole vain oikean opin tunnustamista, vaan uskon tulemista näkyväksi teoissa.
III Lähimmäisenrakkaudesta, laupeudesta ja oikeudesta
Yhdeksi Jerusalemin tärkeimmistä periaatteista tahdomme asettaa Kristuksen opettaman kultaisen säännön:
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12)
Tässä yksinkertaisessa lauseessa on kokonaisen yhteiskuntaetiikan alku. Ihmiselle kuuluu ihmisarvo siksi, että hän on ihminen — ei siksi, että hän olisi hyödyllinen, voimakas, varakas, terve, samanmielinen tai meille mieluinen.
Kristuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta muistuttaa, ettei lähimmäisyys pääty oman kansan, ryhmän, uskonnon tai yhteisön rajalle. Ryöstetyn miehen vierelle pysähtyi juuri se, jonka olisi aikansa ennakkoluulojen mukaan pitänyt olla vieras. Ja kertomuksen lopuksi Kristus käskee:
”Mene ja tee sinä samoin.” (Luuk. 10:37)
Tämän tähden Jerusalemin tulee pyrkiä puolustamaan heikkoa, auttamaan tarvitsevaa, osoittamaan vieraanvaraisuutta ja asettumaan sorretun rinnalle.
Tämä ei ole uusi ajatus.
Israelin profeetat muistuttivat yhä uudelleen, ettei Jumalan tahdon mukaista yhteiskuntaa mitata vain sen jumalanpalveluksella vaan myös sillä, kuinka se kohtelee heikoimpiaan. Jesajan kautta annetaan käsky tavoitella oikeudenmukaisuutta, puolustaa sorrettua sekä hankkia orvolle oikeus ja ajaa lesken asiaa (Jes. 1:17). Viidennessä Mooseksen kirjassa Jumalaa kuvataan leskien ja orpojen oikeuksien puolustajana ja muukalaisen rakastajana, minkä tähden myös Jumalan kansaa käsketään rakastamaan muukalaista (5. Moos. 10:17–19).
Profeetta Miika tiivistää tämän kutsun sanoihin: ihmisen tulee tehdä sitä, mikä on oikein, osoittaa rakkautta ja hyvyyttä ja vaeltaa Jumalaansa kuunnellen (Miika 6:8). Kristus vie tämän vielä syvemmälle. Viimeistä tuomiota koskevassa opetuksessaan hän samaistaa itsensä nälkäiseen, janoiseen, kodittomaan, alastomaan, sairaaseen ja vangittuun. Se, mitä tehdään vähäiselle, tehdään hänelle (Matt. 25:35–40).
Sen vuoksi kristillisen valtakunnan kunniaa ei viime kädessä mitata kruunujen loistolla, arvonimien korkeudella eikä seremonioiden juhlavuudella. Sitä mitataan siinä, mihin kaikkea tuota kunniaa käytetään. Jos kruunu muistuttaa vastuusta, se palvelee tarkoitustaan. Jos arvonimi kannustaa palvelemaan, sillä on arvo. Jos historia synnyttää laupeutta, se on todella herännyt eloon.
IV Kristittyjen ykseydestä
Jerusalem tahtoo olla ekumeeninen.
Kristuksen kirkko on vuosisatojen aikana jakautunut moniin kirkkoihin, tunnustuskuntiin ja perinteisiin. Näillä eroilla on historiansa, eivätkä kaikki niiden taustalla olevat kysymykset ole vähäpätöisiä. Silti kristittyjen jakaantuminen ei voi olla ihanne.
Kristus itse rukoili seuraajiensa puolesta
”että he kaikki olisivat yhtä” (Joh. 17:21).
Siksi kristittyjen tulee etsiä sitä, mikä yhdistää, ilman että heidän tarvitsee teeskennellä eroja olemattomiksi.
Jerusalem tahtoo nähdä eri kristillisissä traditioissa ennen kaikkea saman suuren kertomuksen eri haaroja: yhteisen uskon juuria, yhteistä Raamattua, yhteistä rukousta, yhteistä Kristusta sekä yhteistä kutsua rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Tässä juuri Jerusalemilla on erityinen merkitys.
Ennen kuin kristinusko oli läntinen tai itäinen, katolinen, ortodoksinen, luterilainen, anglikaaninen tai minkään muun myöhemmän tradition nimeä kantava, sen ensimmäiset askeleet otettiin Jerusalemissa ja Pyhällä maalla. Jerusalem muistuttaa meitä ajasta ennen jakautumista. Siksi se voi myös muistuttaa meitä ykseyden kaipauksesta.
V Uskontojen välisestä kohtaamisesta ja rauhasta
Jerusalem ei kuitenkaan ole pyhä vain kristityille. Se on ainutlaatuisella tavalla pyhä myös juutalaisille ja muslimeille. Abrahamin perintö, profeettojen historia ja Pyhän maan kertomukset yhdistävät näitä uskontoja samalla kun niiden välillä on todellisia ja merkittäviä eroja.
Tämän vuoksi Jerusalem voi olla sekä jakautumisen että kohtaamisen symboli. Me tahdomme valita jälkimmäisen. Jerusalemin tehtävänä ei ole häivyttää uskontojen välisiä eroja eikä väittää kaikkien uskontojen olevan sama asia. Todellinen keskustelu voi syntyä vain silloin, kun jokainen saa olla rehellisesti sitä, mitä on.
Mutta erilaisuus ei vaadi vihollisuutta. Vakaumus ei vaadi halveksuntaa. Oman uskon rakastaminen ei vaadi toisen ihmisen vihaamista.
Siksi Jerusalem tahtoo edistää kristittyjen välistä yhteyttä, uskontojen välistä keskustelua, ihmisarvon kunnioittamista sekä rauhaa niiden välillä, joiden historia on liian usein ollut riitojen ja verenvuodatuksen historiaa.
Jos historiallinen Jerusalem on usein ollut kaupunki, josta ihmiset ovat taistelleet, tahdomme Jerusalemin olevan ajatus, jonka äärellä ihmiset voivat kohdata.
VI Luomakunnasta ja sen varjelemisesta
Kristillinen vastuu ei ulotu ainoastaan toisiin ihmisiin. Se ulottuu myös koko luomakuntaan.
Raamatun ensimmäisissä luvuissa ihminen asetetaan Eedenin puutarhaan ”viljelemään ja varjelemaan sitä” (1. Moos. 2:15). Nämä kaksi sanaa kuuluvat yhteen. Viljeleminen merkitsee, että ihminen saa käyttää luomakunnan antimia. Hän saa rakentaa, kasvattaa, hyödyntää, tutkia ja kehittää. Mutta hänen tulee samalla varjella.
Maa ei ole ihmisen luoma. Elämä ei ole ihmisen keksimä. Eläin- ja kasvilajit, metsät, meret, joet ja kokonaiset ekosysteemit eivät ole olemassa vain niin kauan kuin ihminen katsoo saavansa niistä välitöntä hyötyä. Ne ovat meille annettua todellisuutta. Siksi hallinta ilman vastuuta muuttuu riistoksi. Käyttäminen ilman varjelemista muuttuu tuhoamiseksi. Valta ilman nöyryyttä muuttuu ylimielisyydeksi.
Jerusalem tunnustaa tämän vuoksi luonnonsuojelun, ilmastonmuutoksen hillitsemisen, luonnon monimuotoisuuden vaalimisen ja lajikadon ehkäisemisen keskeisiksi ihanteikseen. Luomakunnan varjeleminen ei ole kristilliselle ihmiselle vieras lisä uskoon. Se seuraa siitä.
VII Ahneudesta ja kohtuullisuudesta
Monien aikamme ekologisten ongelmien taustalla on kysymys, joka on yhtä vanha kuin ihminen: Mikä on tarpeeksi?
Ihminen tarvitsee ravintoa, suojaa, työtä, välineitä ja aineellisia hyödykkeitä. Kristillisyys ei vaadi aineellisen maailman halveksimista. Luomakunta on Jumalan hyvä lahja, ja sen antimista saa iloita. Mutta hyvän käyttäminen muuttuu synniksi silloin, kun mikään ei enää riitä.
Ahneus on kristillisessä perinteessä luettu kuolemansynteihin, sillä se sitoo ihmisen siihen, mitä hän omistaa, ja saa hänet kuvittelemaan, että hänen turvansa on siinä, mitä hän pystyy kokoamaan itselleen. Ahneuteen liittyy myös ihmisen vanha kiusaus asettaa itsensä kaiken mitaksi: kuvitella tietävänsä aina paremmin, hallitsevansa kaikkea ja olevansa vastuussa vain itselleen.
Siitä syntyy hybris - ylimielisyys. Ja siitä seuraa helposti ajatus, että jos ihminen voi ottaa jotakin, hänellä on myös oikeus ottaa se.
Kristillinen vastaus tähän ei ole kaiken kehityksen, vaurauden tai aineellisen hyvän vastustaminen. Se on kohtuullisuus. Kiitollisuus. Vastuu. Kyky sanoa: tämä riittää. Kyky jättää jotakin myös toiselle. Kyky ajatella huomista eikä vain tätä päivää. Kyky kysyä, millaisen maailman jätämme niille, jotka tulevat meidän jälkeemme.
VIII Pienten tekojen valtakunnasta
Jerusalemin ihanteet ovat suuria. Valtakuntamme ei yksin pysäytä ilmastonmuutosta. Se ei yksin pelasta uhanalaisia lajeja. Se ei poista köyhyyttä maailmasta. Se ei yhdistä yhdessä yössä jakaantunutta kristikuntaa eikä tuo rauhaa kaikkialle sinne, missä ihmiset taistelevat toisiaan vastaan.
Mutta tästä ei seuraa, ettei mitään kannattaisi tehdä. Päinvastoin. Jokainen suuri muutos alkaa siitä, että joku tekee jotakin pientä. Yksi istutettu puu on enemmän kuin tuhat puhetta istuttamatta jääneistä metsistä. Yksi autettu ihminen on todellinen ihminen. Yksi sovinto on todellinen rauha. Yksi ystävällinen teko on todellinen teko. Yksi rukous yhteyden puolesta on todellinen rukous. Yksi säästetty pala luontoa on todellinen pala luomakuntaa.
Siksi Jerusalem tahtoo olla pienten tekojen valtakunta, jolla on suuret ihanteet. Valtakunnan nimissä voidaan istuttaa puu. Voidaan tukea luonnonsuojelua. Voidaan auttaa tarvitsevaa. Voidaan järjestää hyväntekeväisyyttä. Voidaan rakentaa yhteyttä. Voidaan vaalia historiaa ja kulttuuria. Voidaan antaa ihmiselle mahdollisuus käyttää omia lahjojaan jonkin itseään suuremman hyväksi.
Ja jos valtakunta kasvaa, voivat myös sen teot kasvaa. Se, mikä alkaa yhdestä puusta, voi jonakin päivänä olla metsä. Se, mikä alkaa yhdestä lahjoituksesta, voi kasvaa hankkeeksi. Se, mikä alkaa muutamasta ihmisestä, voi kasvaa yhteisöksi. Tärkeintä ei ole tekojen suuruus. Tärkeintä on niiden suunta.
IX Valtakunnasta, jota rakennetaan
Jerusalem ei tahdo rakentaa valtakuntaa ennen kaikkea maasta. Se tahtoo rakentaa sitä ihmisten teoista, ajatuksista, muistoista ja yhteisestä työstä. Sen todellinen suuruus ei riipu siitä, kuinka monta neliökilometriä sillä on hallittavanaan, vaan siitä, kuinka paljon hyvää sen nimissä syntyy. Sen arvo ei riipu siitä, tunnustavatko maailman valtiot sen, vaan siitä, ovatko sen ihanteet tunnustamisen arvoisia.
Sen historia ei saa olla vain menneisyyden jäljittelemistä, vaan menneisyyden käyttämistä peilinä, jonka kautta voidaan kysyä, mitä oikeudenmukaisuus, palvelus, vastuu, usko, kauneus ja yhteisöllisyys merkitsevät tässä ajassa. Me emme väitä rakentavamme täydellistä yhteiskuntaa. Kristillinen ihmiskäsitys ei anna meille edes lupaa sellaiseen kuvitelmaan. Ihminen on erehtyväinen, ja kaikki ihmisen rakentama jää keskeneräiseksi. Mutta keskeneräisyys ei vapauta meitä pyrkimästä parempaan.
Siksi tahdomme, että Jerusalem pyrkii aina olemaan hiukan oikeudenmukaisempi, hiukan armollisempi, hiukan viisaampi ja hiukan kauniimpi kuin se oli eilen.
X Kutsumme
Tämän tähden kutsumme kaikkia, jotka tahtovat kulkea tämän valtakunnan mukana, rakentamaan sitä omilla lahjoillaan. Luokoon taiteilija kauneutta. Kirjoittaja kertokoon tarinoita. Tutkija etsiköön tietoa. Käsityöläinen tehköön käsillään. Muusikko antakoon musiikkinsa soida. Luonnonystävä istuttakoon ja varjelkoon.
Se, jolla on paljon, jakakoon. Se, jolla on vähän, älköön kuvitelko, ettei hänen panoksellaan ole merkitystä. Sillä valtakuntaa ei rakenneta vain suurilla teoilla. Se rakentuu jokaisesta ihmisestä, joka päättää käyttää jotakin omastaan yhteiseksi hyväksi.
Kristitylle tämä on lähimmäisen palvelemista. Toisin uskovalle tai uskonnottomalle se voi olla ihmisarvon, luonnon, rauhan, kulttuurin tai yhteisen hyvän palvelemista. Ja näissä teoissa voimme kulkea rinnakkain.
XI Toivosta
Lopulta Jerusalem on ennen kaikkea toivon projekti.
Se lähtee ajatuksesta, ettei menneisyyttä tarvitse unohtaa voidakseen rakentaa tulevaisuutta. Että vanha voi saada uuden merkityksen. Että perinne voi elää ilman että se muuttuu kahleeksi. Että kristillinen vakaumus voi olla vahva olematta ahdasmielinen. Että erilaiset ihmiset voivat kuulua samaan yhteisöön. Että historiaa voidaan rakastaa toistamatta sen vääryyksiä. Että pienelläkin teolla on merkitystä. Että maailmaa kannattaa hoitaa, vaikka emme itse näkisi työmme kaikkia hedelmiä.
Me istutamme puita, joiden varjossa emme ehkä koskaan istu. Me rakennamme asioita, jotka voivat jatkua meidän jälkeemme. Me säilytämme muistoja niiltä, jotka olivat ennen meitä, ja jätämme omat muistomme niille, jotka tulevat meidän jälkeemme. Siinä mennyt, nykyinen ja tuleva kohtaavat. Siinä on Jerusalemin tarkoitus.
Historia reviviscat, prosit delectetque. Herätköön historia eloon. Tuottakoon se hyvää. Ilahduttakoon se. Ja johtakoon se meitä rakentamaan maailmaan edes hieman enemmän sitä, mikä on totta, hyvää ja kaunista.
Tämän me julistamme ihanteeksemme ja kutsumukseksemme.
Julistettu Jerusalemin kuningaskunnassa 23. elokuuta Armon Vuonna 2026.
Tuomas
Jerusalemin Kuningas