Jerusalemin kuningaskunnan historia

Jerusalemin kuningaskunta oli ensimmäisen ristiretken seurauksena syntynyt latinalaiskristillinen valtio, joka hallitsi vaihtelevan laajuista aluetta Levantissa vuosina 1099–1291. Se oli ristiretkeläisvaltioista merkittävin, sillä sen pääkaupunkina oli kristinuskolle pyhä Jerusalem ja sen hallitsijat kantoivat Jerusalemin kuninkaan arvonimeä.

Kuningaskunnan historia ei kuitenkaan ollut vain tauotonta sotaa. Siihen kuuluivat myös kauppa, pyhiinvaellus, diplomatia, dynastiset avioliitot ja eri kieli- ja uskontoryhmien rinnakkaiselo. Latinalaiset hallitsijat muodostivat alueella pienen vähemmistön, jonka oli sopeuduttava ympäröivään itäisen Välimeren maailmaan ja rakennettava suhteita niin paikallisiin kristittyihin, muslimeihin ja juutalaisiin kuin Bysantin valtakuntaan ja Italian meritasavaltoihinkin.

. Ensimmäinen ristiretki ja valtakunnan perustaminen

Ensimmäinen ristiretki sai alkunsa vuonna 1095, kun paavi Urbanus II kehotti läntisen kristikunnan ruhtinaita ja ritareita lähtemään itään. Retken välittömänä taustana oli Bysantin keisari Aleksios I Komnenoksen avunpyyntö seldžukkien vastaiseen taisteluun, mutta liike sai pian omaksi keskeiseksi päämääräkseen Jerusalemin ja muiden pyhien paikkojen saamisen kristittyjen hallintaan.

Ristiretkeläisarmeijat kulkivat Konstantinopolin ja Anatolian kautta Syyriaan. Nikean valloituksen ja Dorylaionin taistelun jälkeen niiden eteneminen jatkui kohti Antiokiaa, joka kukistui pitkän piirityksen jälkeen vuonna 1098. Samana vuonna Balduin Boulognelainen perusti Edessaan ensimmäisen ristiretkeläisvaltion. Antiokiasta ristiretkeläiset marssivat lopulta etelään kohti Jerusalemia.

Jerusalem vallattiin 15. heinäkuuta 1099 runsaan kuukauden kestäneen piirityksen jälkeen. Valloitusta seurasi muslimien ja juutalaisten laajamittainen surmaaminen. Tapahtuma jäi pysyvästi osaksi ristiretkien muistikuvaa sekä kristillisessä että islamilaisessa historiankirjoituksessa.

Kaupungin hallitsijaksi valittiin Gottfried eli Godfrey Bouillonilainen. Hän ei käyttänyt kuninkaan arvonimeä, vaan hänet tunnettiin Pyhän haudan puolustajana tai suojelijana, latinaksi Advocatus Sancti Sepulchri. Gottfriedin kuoltua vuonna 1100 hänen veljensä Balduin I otti kuninkaan arvonimen ja kruunattiin Betlehemissä. Tästä alkoi varsinainen Jerusalemin kuningaskunta.

2. Laajeneminen

Vastaperustetun kuningaskunnan asema oli aluksi epävarma. Suuri osa ensimmäisen ristiretken sotilaista palasi Eurooppaan, ja valtakunnan käytössä oli vain vähän ritareita ja jalkaväkeä. Jerusalemia ympäröivät muslimien hallitsemat alueet, ja yhteys länteen riippui Välimeren rannikon satamista.

Balduin I ryhtyi järjestelmällisesti valtaamaan rannikkokaupunkeja. Arsuf ja Caesarea kukistuivat vuonna 1101, Akko vuonna 1104, Beirut ja Sidon vuonna 1110 sekä Tyros vuonna 1124. Valloituksissa olivat keskeisessä asemassa Genovan, Venetsian ja Pisan laivastot. Vastineeksi avustaan italialaiset kauppakaupungit saivat satamista omia kortteleita, varastoja, oikeuksia ja verohelpotuksia.

Kuningaskunta laajeni myös Jordanin itäpuolelle. Karavaanireittejä ja eteläistä rajaa valvottiin linnoituksilla, joista tunnetuimpia olivat Montréal ja myöhemmin Kerak. Näiden avulla kuningaskunta saattoi valvoa Damaskoksen, Arabian niemimaan ja Punaisenmeren välillä kulkevaa kauppaa.

Askalonin valtaaminen vuonna 1153 poisti viimeisen merkittävän fatimidien tukikohdan Palestiinan rannikolta. Samalla se avasi Jerusalemin kuningaskunnalle tien Egyptiin. Laajimmillaan valtakunta hallitsi kapeaa mutta strategisesti tärkeää aluetta Beirutista ja Galileasta aina Akabanlahden läheisyyteen saakka.

Valtakunta järjestettiin länsieurooppalaisen feodaalisen mallin mukaisesti. Sen alueella oli suuria läänityksiä, kuten Jaffan ja Askalonin kreivikunta, Galilean ruhtinaskunta sekä Sidonin, Caesarean ja Transjordanian herrakunnat. Käytännössä hallinto yhdisti lännestä tuotuja rakenteita alueen vanhoihin hallinto-, vero- ja maanomistusjärjestelmiin.

3. Edessa, Damaskos ja toinen ristiretki

Ristiretkeläisvaltiot hyötyivät aluksi muslimihallitsijoiden keskinäisistä riidoista. Tilanne alkoi muuttua, kun Mosulin ja Aleppon hallitsija Zengi vahvisti valtaansa Pohjois-Syyriassa. Joulukuussa 1144 hänen joukkonsa valtasivat Edessan. Se oli ensimmäinen ristiretkeläisvaltioiden kokema suuri alueellinen menetys.

Edessan kukistuminen järkytti läntistä Eurooppaa. Paavi Eugenius III julisti uuden ristiretken, jota saarnasivat muun muassa Bernhard Clairvaux’lainen. Toisen ristiretken johtoon lähtivät Ranskan kuningas Ludvig VII ja Saksan kuningas Konrad III.

Eurooppalaisten armeijat kärsivät raskaita tappioita Anatoliassa. Pyhään maahan päässeet joukot kokoontuivat Jerusalemin kuningatar Melisenden ja kuningas Balduin III:n kanssa neuvottelemaan retken kohteesta. Edessan tai Aleppon sijasta johtajat päättivät hyökätä Damaskokseen.

Ratkaisu osoittautui vakavaksi strategiseksi virheeksi. Damaskos oli muslimikaupunki, mutta se oli ajoittain liittoutunut Jerusalemin kanssa Zengiä ja hänen poikaansa Nur ad-Diniä vastaan. Heinäkuussa 1148 alkanut piiritys kesti vain neljä päivää. Ristiretkeläiset riitaantuivat keskenään, vaihtoivat epäedullisesti hyökkäysasemaa ja vetäytyivät saavuttamatta mitään.

Epäonnistunut hyökkäys työnsi Damaskosta lähemmäs Nur ad-Diniä, joka sai kaupungin hallintaansa vuonna 1154. Aleppo ja Damaskos olivat nyt saman hallitsijan alaisuudessa, ja Jerusalemin kuningaskunnan itäpuolelle oli muodostunut aikaisempaa yhtenäisempi vastustaja.

4. Liitto Bysantin kanssa ja Egyptin valloitusyritykset

Toisen ristiretken epäonnistuminen ei merkinnyt Jerusalemin kuningaskunnan välitöntä heikkenemistä. Balduin III ja hänen seuraajansa Amalrik I pyrkivät vahvistamaan valtakuntaa lähentymällä Bysantin keisaria Manuel I Komnenosta.

Liittoa vahvistettiin avioliitoilla. Balduin III nai keisarin sukulaisen Theodora Komnenan, ja Amalrik I avioitui Maria Komnenan kanssa. Jerusalemin kuningaskunta hyväksyi samalla Bysantin kasvavan vaikutusvallan Antiokiassa. Vastineeksi kuninkaat toivoivat saavansa keisarikunnalta sotilaallista ja merellistä tukea.

Huomio kohdistui Egyptiin, jossa šiialainen fatimidikalifaatti oli ajautunut sisäiseen kriisiin. Sekä Amalrik että Nur ad-Din ymmärsivät, että Egyptin rikkaudet ja sotilaalliset voimavarat voisivat ratkaista koko alueen valtatasapainon. Amalrik teki vuosina 1163–1169 useita sotaretkiä Egyptiin ja sekaantui maan visiirien valtataisteluihin.

Vuonna 1169 Jerusalemin ja Bysantin yhteinen laivasto piiritti Damiettaa. Retki epäonnistui huonon huollon, epäluottamuksen ja liittolaisten erimielisyyksien vuoksi. Egyptiä ei valloitettu.

Epäonnistumisen seuraukset olivat Jerusalemin kuningaskunnalle kohtalokkaat. Nur ad-Dinin sotapäällikkö Shirkuh sai Egyptin hallintaansa, ja hänen kuoltuaan valta siirtyi hänen veljenpojalleen Saladinille. Saladin lakkautti fatimidikalifaatin vuonna 1171 ja nousi vähitellen sekä Egyptin että suuren osan Syyriasta hallitsijaksi. Jerusalemin kuningaskunta oli joutunut tilanteeseen, jossa sama voimakas hallitsija kykeni painostamaan sitä sekä etelästä että idästä.

5. Jerusalemin menetys ja kolmas ristiretki

Kuningas Amalrik I kuoli vuonna 1174. Häntä seurasi hänen poikansa Balduin IV, joka sairasti lepraa. Sairaudestaan huolimatta Balduin osoittautui toimintakykyiseksi hallitsijaksi ja saavutti vuonna 1177 huomattavan voiton Saladinista Montgisardin taistelussa.

Kuninkaan sairaus ja lapsettomuus synnyttivät kuitenkin vaikean perimyskiistan. Balduin IV:n jälkeen kruunu siirtyi lyhyeksi ajaksi hänen sisarenpojalleen Balduin V:lle. Tämän kuoltua vuonna 1186 kuningattareksi kruunattiin Sibylla ja kuninkaaksi hänen miehensä Guy Lusignanilainen.

Valtakunnan johdon sisäiset ristiriidat kärjistyivät samaan aikaan, kun Saladin oli yhdistänyt Egyptin ja Syyrian voimavaroja. Kesällä 1187 Jerusalemin armeija lähti vapauttamaan piiritettyä Tiberiasta. Kuumuudesta, veden puutteesta ja vihollisen jatkuvista hyökkäyksistä kärsinyt armeija tuhottiin lähes täydellisesti Hattinin taistelussa 4. heinäkuuta.

Kuningas Guy joutui vangiksi, ja kristittyjen Pyhän ristin pyhäinjäännös päätyi Saladinin käsiin. Suurin osa valtakunnan linnoista ja kaupungeista jäi ilman puolustajia. Akko, Nablus, Jaffa, Beirut ja monet muut kaupungit antautuivat tai vallattiin.

Jerusalem antautui Saladinille 2. lokakuuta 1187. Kaupungin puolustusta johtanut Balian Ibeliniläinen neuvotteli asukkaille mahdollisuuden lunastaa vapautensa. Kaikilla ei ollut varaa lunnaisiin, ja osa väestöstä päätyi orjuuteen, mutta vuoden 1099 kaltaista yleistä joukkomurhaa ei tapahtunut.

Jerusalemin menetys johti kolmanteen ristiretkeen. Sen johtoon lähtivät keisari Fredrik Barbarossa, Ranskan kuningas Filip II Augustus ja Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli. Fredrik hukkui matkalla Anatoliassa, mutta ranskalaiset ja englantilaiset osallistuivat Akkon pitkään piiritykseen. Kaupunki vallattiin vuonna 1191.

Rikhard voitti Saladinin joukot Arsufissa ja puolusti Jaffaa, mutta ei yrittänyt lopullista hyökkäystä Jerusalemiin. Vuonna 1192 solmittu rauha jätti kristittyjen hallintaan rannikkokaistaleen Tyroksesta Jaffaan. Kristityille pyhiinvaeltajille taattiin pääsy Jerusalemiin, mutta itse kaupunki jäi Saladinin hallintaan.

6. Akkon kuningaskunta

Vaikka Jerusalem oli menetetty, Jerusalemin kuningaskunta ei lakannut olemasta. Conrad Montferratilainen onnistui puolustamaan Tyrosta Saladinia vastaan, ja kolmannen ristiretken jälkeen Akosta tuli kuningaskunnan uusi poliittinen ja taloudellinen keskus.

Ajanjaksoa kutsutaan toisinaan Akkon kuningaskunnaksi tai Jerusalemin toiseksi kuningaskunnaksi. Virallisesti valtion nimi ja kuninkaallinen arvonimi eivät kuitenkaan muuttuneet: hallitsijat olivat edelleen Jerusalemin kuninkaita, vaikka he eivät hallinneet Jerusalemia.

Akko oli yksi itäisen Välimeren merkittävimmistä satamista. Venetsialaisilla, genovalaisilla ja pisalaisilla oli kaupungissa omat muurien, kirkkojen ja hallintorakennusten ympärille muodostuneet korttelinsa. Temppeliherrojen, johanniittojen ja saksalaisen ritarikunnan päämajat sijaitsivat kaupungissa tai sen läheisyydessä.

Kuningaskunnan talous nojasi kauppaan, satamamaksuihin ja pyhiinvaellukseen. Kaupungin kautta kulkivat mausteet, silkki, sokeri, väriaineet ja muut itäisen Välimeren tuotteet. Samalla kuningaskunta tuli yhä riippuvaisemmaksi Italian meritasavalloista, joiden keskinäiset riidat aiheuttivat ajoittain suoranaisia sotia Akkon kaduilla.

Kypros muodosti kuningaskunnalle tärkeän tukialueen. Saaren hallitsijat kuuluivat Lusignanin sukuun, ja Kyproksen sekä Jerusalemin kruunut yhdistyivät myöhemmin saman hallitsijan alaisuuteen. Jerusalemin kuningaskunnan todellinen alue käsitti kuitenkin enää rannikkokaupunkeja, linnoituksia ja niiden ympärillä olevia maa-alueita.

7. Viides ja kuudes ristiretki

1200-luvulla Jerusalemin palauttamista tavoiteltiin jälleen Egyptin kautta. Viides ristiretki suuntautui Niilin suistoon vuonna 1218. Sen näkyvimpiin johtajiin kuului Jerusalemin kuningas Jean de Brienne.

Ristiretkeläiset valtasivat Damiettan vuonna 1219 pitkän piirityksen jälkeen. Egyptin sulttaani al-Kamil tarjosi neuvotteluissa alueellisia myönnytyksiä, mutta ristiretken johtajat uskoivat voivansa saavuttaa enemmän jatkamalla sotaa. Armeija eteni vuonna 1221 kohti Kairoa, mutta jäi Niilin tulvien ja egyptiläisten joukkojen saartamaksi. Ristiretkeläiset joutuivat luovuttamaan Damiettan ja poistumaan Egyptistä.

Kuudes ristiretki saavutti enemmän lähes ilman taisteluja. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II oli avioitunut Jerusalemin kruununperijän Isabella II:n kanssa. Vaikka paavi oli julistanut hänet kirkonkiroukseen, Fredrik saapui Akkoon vuonna 1228.

Fredrik neuvotteli sulttaani al-Kamilin kanssa Jaffan sopimuksen vuonna 1229. Sen perusteella Jerusalem, Betlehem ja Nasaret sekä niitä rannikkoon yhdistävä käytävä siirtyivät kristittyjen hallintaan. Temppelivuoren islamilaiset pyhät paikat jäivät muslimien hallintaan, ja muslimien oikeus harjoittaa uskontoaan turvattiin.

Fredrik järjesti Jerusalemissa kruunajaisia muistuttavan toimituksen, mutta hänen asemansa oli kiistanalainen sekä kirkon että paikallisen ylimystön silmissä. Kaupunki oli lisäksi vaikeasti puolustettava, sillä sen linnoituksia oli purettu.

Kristittyjen toinen Jerusalemin-hallinnan kausi jäi lyhyeksi. Khwarezmilaiset sotajoukot valtasivat ja ryöstivät kaupungin vuonna 1244. Tämän jälkeen Jerusalemin kuningaskunta ei saanut pyhää kaupunkia enää pysyvästi hallintaansa.

8. Akkon menetys

1200-luvun jälkipuoliskolla Egyptissä valtaan noussut mamelukkisulttaanikunta aloitti järjestelmällisen hyökkäyksen ristiretkeläisvaltioiden jäljellä olevia alueita vastaan. Sulttaani Baibars valtasi 1260- ja 1270-luvuilla useita rannikkokaupunkeja ja linnoituksia. Antiokia kukistui vuonna 1268, ja Tripoli menetettiin vuonna 1289.

Akko jäi viimeiseksi suureksi kristittyjen hallitsemaksi keskukseksi Levantissa. Kaupungissa oli vahvat muurit ja eri ritarikuntien sekä eurooppalaisten kauppayhteisöjen joukkoja, mutta puolustajia heikensivät keskinäiset riidat ja Euroopasta saadun avun vähäisyys.

Mamelukkisulttaani al-Ashraf Khalilin armeija piiritti Akkon keväällä 1291. Kaupunkia pommitettiin suurilla piirityskoneilla, ja sen muureja heikennettiin kaivamalla tunneleita niiden alle. Mamelukit aloittivat ratkaisevan hyökkäyksen 18. toukokuuta.

Puolustus murtui, ja suuri osa väestöstä yritti paeta satamassa odottaviin laivoihin. Viimeiset temppeliherrain hallussa olleet rakennukset kestivät vielä joitakin päiviä, mutta lopulta koko kaupunki joutui mamelukkien käsiin.

Akkon kukistuminen merkitsi Jerusalemin kuningaskunnan todellisen alueellisen olemassaolon päättymistä. Myös Tyros, Sidon ja muut viimeiset tukikohdat tyhjennettiin tai menetettiin pian. Ristiretkeläiset vetäytyivät Kyprokselle.

Jerusalemin kuninkaan arvonimi säilyi tämän jälkeen titulaarisena. Kyproksen hallitsijat ja useat eurooppalaiset dynastiat käyttivät sitä vielä vuosisatojen ajan, mutta varsinaista Jerusalemin kuningaskuntaa ei enää palautettu.

9. Jerusalemin kuninkaat ja hallitsevat kuningattaret

Jerusalemin kruunu periytyi useaan otteeseen naispuolisen perillisen kautta. Tämän vuoksi hallitsijoiden joukossa oli sekä omalla oikeudellaan hallinneita kuningattaria että heidän puolisoitaan, jotka käyttivät kuninkaan arvonimeä vaimonsa oikeuden perusteella.

Vuosina 1277–1285 myös Sisilian kuningas Kaarle Anjoulainen vaati Jerusalemin kruunua Maria Antiokialaiselta ostamansa oikeuden perusteella. Hänen vaatimustaan ei kuitenkaan hyväksytty koko valtakunnassa. Hallitsijasuku jatkoi Jerusalemin kuninkaan arvonimen käyttämistä Kyproksella myös Akkon menettämisen jälkeen.